”Noin seitsemän kuukautta taaksepäin kävin ensimmäisen kerran taideterapiakäynnillä Tuulia luona. Koin siihen tarvetta, koska en tuntenut pystyväni olemaan aidosti oma itseni edes läheisteni seurassa, koin suuria haasteita tavallisissa päivittäin tapahtuvissa vuorovaikutustilanteissa. En ”saanut suutani auki”, uskaltanut sanoa omaa mielipidettäni yleisesti keskusteltavaan asiaan, huomasin aina vetäytyväni julkisessa tilanteessa syrjään, parisuhde-elämäni oli ollut käytännössä olematonta. Tämä haittasi itseäni ja halusin muuttaa elämääni. En halunnut olla enää se epävarma, muita myötäilevä, ajoittain ahdistustakin tunteva hiljainen tyttö, jolla on erittäin huono itsetunto. Nyt sai riittää. Olin hakenut apua jo kahdesti kolmen vuoden sisään, mutta lopullista hyötyä en ollut kokenut. Kolmas kerta sanoo toden nyt.

Ensimmäisellä kerralla ja vielä pari kuukautta säännöllisten käyntien jälkeenkin, minun oli hyvin vaikea puhua omista asioistani aiheesta riippumatta. Sain ponnistella paljonkin, jotta saisin asiani ilmaistua eikä se aina lopultakaan onnistunut. Erityisesti terapiakertojen alku tuntui ajoittainkin hyvin kiusalliselta, ahdistavalta, vaikka toisaalta koin myös onnistumisen tunteita siitä, että sain kokemuksen itselleni korkean kynnyksen asian kertomisesta ääneen vieraalle ihmiselle. Tunsin siitä iloa, vaikka kyseessä ei kuulostakaan olevan iso asia. Minulle se sitä oli. 

Työskentelyn alussa en edes tunnistanut tai osannut tuntea asioita, joita tänä päivänä osaan. Monien tunteiden nimeäminenkin tuntui ylitsepääsemättömältä, myös oli sitä. Välillä tuli hieman tyhjä tunne siitä, miten olen nämä kaikki vuodet voinut olla tuntematta ainakaan tietoisesti läpi käytyjä tunteita tai padonnut ne sisääni. Ajatus siitä, mikä on vialla tuli mieleen… Lopulta mikään ei ole vialla, en vain ollut sitä itse osannut jäsentää ja kohdentaa tai nimetä kaikkia tunteita oikein. Tarvitsin apua siihen. Myös monia ns. ahaa-elämyksiä matkan varrella on tullut koettua. Vaikka jokin haaste ilmeneekin esimerkiksi ihmissuhde-elämässä, voivat syyt siihen olla jossain aivan muulla elämänalueella. Ihminen todellakin on kokonaisvaltainen olento.

Asiat, joita terapiassa käsiteltiin, nostivat esiin myös tunteita kuten pelko, viha ja katkeruus. Toisaalta koin hyvänä sanoa jo nuo sanat edes ääneen, toisaalta koin olevani paha ihminen tuntiessani kyseisiä asioita esimerkiksi läheisiäni kohtaan. Nyt olen kuitenkin hyvinkin tyytyväinen, että olen mielestäni löytänyt omien haasteideni ytimen ja asian, johon kaikki usein kulminoituu. Pelkoon. Koen myös vapauttavana sen, että minulla on aina paikka, jossa voin vapaasti puhua tai tehdä muutakin kyseiseen tunteeseen tai ajatuksiin liittyvää. Tiedän olevani hyvissä käsissä ja luotan tulevaisuuteen.

Paitsi että olen saanut uuden oven auki tunne-elämässäni, koen muuttuneeni myös sosiaalisesti ja aivan joka alueella. En pelkää tilanteita, joissa joudun sanomaan omia mielipiteitäni niin paljoa, jännitys on huomattavasti kuvaavampi sana. Puhumaton, epävarma tilanteesta eristäytyjä on muuttunut ihmiseksi, joka uskaltaa luottaa itseensä ja tuntee olevansa arvokas. Ihmiseksi, joka ei pakene sosiaalista tilannetta vaan ainakin seuraa sivusta ja todennäköisesti myös kommentoi keskustelua. Ihmiseksi, joka on kuullut useammaltakin tutulta siitä, kuinka on aivan erilainen kuin puoli vuotta sitten, puhuu paljon, ei ole passiivinen ja on iloisempi. Kehittyminen ja oppiminen jatkuvat vielä läpi koko elämän, mutta olen erittäin iloinen nyt jo reilun puolen vuoden aikana saavuttamastani edistyksestä. Tunnen suurta kiitollisuutta ja onnekkuutta siitä, että olen kasvanut siihen pisteeseen, että hain keväällä apua ja sain sitä suurella kädellä. Elämänlaatuni on parantunut huomattavasti ja katson tulevaisuuteen kirkkain silmin.”

– Jonna  28 v Tunnetyöskentelyn kulkua v. 2014